Konsonanssi ja dissonanssi

Konsonanssi ja dissonanssi musiikillisinä termeinä voivat viitata joko harmoniaan, sointuun tai intervalliin. Yksinkertaistetusti konsonanssi tarkoittaa sitä, että kaksi yhtä aikaa soivaa säveltä kuulostavat sopusointuiselta ja miellyttävältä, sävelet niin sanotusti sulautuvat toisiinsa. Dissonanssi puolestaan kuulostaa jännitteiseltä ja riitasointiselta.

Käsitykset siitä, mitkä soinnut ja intervallit luetaan konsonansseiksi ja mitkä dissonansseiksi, ovat eri aikoina vaihdelleet. Länsimaisessa musiikissa luetaan kuitenkin tavallisesti konsonanssisiksi intervalleiksi puhdas oktaavi, kvartti ja kvintti sekä suuri ja pieni terssi ja seksti. Dissonansseja ovat muut intervallit: suuri ja pieni sekunti ja septimi sekä kaikki ylinousevat ja vähennetyt intervallit, muun muassa tritonus eli ylinouseva kvartti/vähennetty kvintti, jota pidettiin vielä keskiajalla Euroopassa paholaiseen viittaavana intervallina. Soinnuista konsonansseja ovat vain duuri- ja mollikolmisointut, joissa on ainoastaan konsonoivia intervalleja; kaikki muut ovat dissonansseja eli riitasointuja.^[1]

Konsonanssia ja dissonanssia pidetään usein vastakohtina toisilleen. Kun dissonanssi koetaan epävakaaksi, konsonanssi edustaa vakautta ja tehoa, jota ei tarvitse purkaa tai käsitellä. Tonaalisessa musiikissa perinteisesti jännitteiset intervallit pyrkivät etenemään vakaampaan intervalliin eli dissonanssit purkautuvat konsonanssille.^[2]

1. ↑ Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa, s. 220, art. Konsonanssi. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4.
2. ↑ Siba - musiikin teoria 1 .siba.fi. 19.3.2012. Arkistoitu 11.6.2015.